Personal Best

Tuttuun tapaan yritän löytää asioista hyvät puolet ja jos ei muuta niin naurut on ainakin revittävä asiasta kuin asiasta - vaikka sitten sen itkun kautta. Nauru on sentään aina jollain lailla luokiteltavissa positiiviseksi vai mikspä sitä muuten olis naurujooga keksitty?! Tuossapa oliskin muuten laji, joka nykyiseen tilanteeseen passaisi... Saisivat vanhemmatkin lakata hengityksen pidättämisen, että mitä se akka seuraavaks keksii :D

 Edelliset sairauslomaennätykset kyllä kalpenee nykyisen rinnalla, mutta hei, parempaan aina pyritään! Tässä tapauksessa pidempi ei kyllä tainnut olla merkki paremmasta? Kahden selkäleikkauksen läpikäyneenä luulin tietäväni, mitä sairastaminen ja liikkuumattomuus ovat. Nyt voin sanoa, että olin kyllä autuaan tietämätön, mitä oli vielä tulossa. Kun persoona on laatua pää edellä joka paikkaan ja mahdollisuuksien mukaan vielä täyttä vauhtia, niin vahinkojahan siinä sattuu. Etenkin, jos kroppa ja mieli on jo ajettu äärirajoille.

 Projekti-ihmisenä mä olen keskittynyt itseni testaamiseen mitä erilaisimmissa jutuissa, mutta elämäntehtäväksi on muodostunut stressin vaikutusten tutkiminen. Toisaalta, eihän sitä muunlaista projektia olis varmaan hypoksiatutkijalta odottanutkaan :P SE, jos mikä on stressi elimistölle ja sitä kautta pitäisi (?) varmaan ymmärtää minunkin, mitä pitkäaikainen stressi elimistölle tekee. Kirjoitin itse asiassa oikein pätevän oppimistehtävänkin aiheesta juuri keväällä! Kauniisti siinä analysoin omaa itselleni aiheuttamaa niin fyysistä kuin psyykkistä kuormitusta (lue: paukapäisyyttä). Analyysit ei auta, jos toiminta poikkeaa suunnitellusta.

Viimeiset vuodet ovat kieltämättä olleet raskaita, mutta ei niiden olisi TARVINNUT sitä olla. Jotenkin sitä on niin ahne elämälle. Ja suorituskeskeinen :D Mutta edellinen määritelmä kuulostaa paljon jälkimmäistä kauniimmalta ;) Viimeistään vuoden 2012 kisadieetin totaalinen floppaus olisi pitänyt toimia herätyksenä siitä, että kroppa piiputtaa. Enemmän lepoa, enemmän ravintoa, vähemmän kaikkea muuta. Ja kuulinhan minä sen. Toiminkin jopa niin, että annoin itselleni "enemmän vapauksia", kuten asian itselleni muotoilin(vrt. suorituskeskeisyys yllä). Hevosharrastuksen intensiivisyyden myötä salitreeni jäi entistä enemmän taka-alalle ja kävin "vain" tallilla touhuamassa. Joka päivä, lähes. Monta tuntia. Kuntoutin ja koulutin pollea välillä hermoromahduksen partaalla ja itku kurkussa. Pelkäsin, olin toivoton ja neuvoton. Ei välttämättä sitä lepoa etenkään mielelle?

 Everything happens for a reason. Tällä kertaa mietin vain, mikä mieleeni tulevista syistä olikaan se syy. Vaiko ne kaikki? Turhaa pähkäilyä? No ainakin on aikaa miettiä elämäänsä, kun nilkka on säpäleinä ja sairauslomaa edessä vähintään 2/3 jo lusitusta. Hevoseen tuskin pääsen koskemaan rapsutusta enempää vielä piiiiitkään aikaan, salille sentään pääsen jo nyt hiukan jumppailemaan. Se touhu on edelleen se, mikä pitää mut järjissäni. Pitkä liikkumattomuus vaikuttaa huolestuttavasti mieleen ja mielialaan, tutkittu juttu tämäkin. Hieman melankolisuuteen taipuvaisena luonteena (kyllä, siksipä positiivisuus toimii mulla elintärkeenä selviytymismekanismina) sitä on huomannut tämän itsessään hyvinkin rajusti. Romahdus pävittäisestä hyvin aktiivisesta elämästä lähes totaaliseen vuodelepoon viikkokausiksi ja omatoimisesta itsenäisestä elämästä toisten huollettavaksi ja hoidettavaksi joutuminen on kovaa. Täysin subjektiivinen arvio enkä varmasti ole vammoineni pahimmasta päästä. En voi kuitenkaan kenenkään muiden kokemuksia elää kuin omiani. 


 Valitettavasti niiden omien vammojen kanssa on myös eteenpäin elettävä. Positiivisin mielin kuitenkin, vaikka välillä synkkiin vesiin eksyenkin. Sallittava kai ne on nekin ajatukset. Tervettä, voisi kai joku sanoa. Ei kukaan voi jatkuvasti olla yhtä optimismia. Mutta hei, ainakin nyt on aikaa kaikelle sille, jolle ei aiemmin aikaa liiennyt! Olen lukenut, kutonut, kirjoittanut, viettänyt aikaa siskon ja siskonlasten kanssa,... Ajatellut. Ei huono.